Liuksialan kartanon historiaa kuningatar Kaarina Maununtyttären ajalta

Liuksialan kartano Kangasalla on yksityisomistuksessa Meurmanin suvulla, eikä sinne voi tehdä yleisövierailuja. Vierailut ovat olleet sallittuja joskus aiemmin, mutta isäntäväki pelkäsi turistien tuovan ulkomailta tauteja karjalle, joten vierailut lopetettiin.

Kartanoon johtaa kilometrin pituinen kaareva koivukuja, jonka ympärillä on peltoja. Jossakin lehtiartikkelissa vuosia sitten Meurmanin isäntä sanoi, että vanhat koivut pitäisi uusia, mutta se on vähän hankalaa, koska kuja on kangasalalaisille kovin rakas. Kartanosta lainataan esimerkiksi maataloustyökaluja niitä tarvitseville lähialueen asukkaille, eli perinteistä 'kartanomeininkiä' toteutetaan vielä joiltakin osin, myös viljelemällä kartanon peltoja ja hoitamalla metsiä.

Liuksialan kartanon kilometrin pituinen koivukuja Kangasalla, heinäkuussa 2025.

Kartanon alueella on kappeli, jonka Jalmari Meurman rakennutti 1917-1932. Keskiajalla leskikuningatar Kaarina Maununtyttären aikana kappelin paikalla oli vuonna 1300 rakennettu kirkko ja hautausmaa. Kirkko sittemmin tuhoutui. Kansa on kutsunut Liuksialan tuulimyllyn lähellä olevaa niittyä Kirkkoniityksi entisen kirkon vuoksi. Liuksialan kartanossa säilytetään yhä isoa rauta-avainta, jonka kerrotaan olleen vanhan kirkon avain. 1600-luvulla alettiin rakentamaan nykyistä kivikirkkoa Kangasalan keskustaan, jossa on vieläkin keskiaikaiset vanhan kirkon puuveistokset, joiden kerrotaan määrittäneen uuden kirkon paikan, kun ne laskettiin Kirkkojärveen tuuliajolle. Kirkossa on maalaus Kaarinasta, mutta uskon sen mallina olleen vanhempi maalaus Elisabet Vaasasta, Erik XIV:n siskosta, jonka muotokuvaa luultiin jossain vaiheessa Kaarinan muotokuvaksi. Maalaus ei siis varmaankaan kuvaa Kaarinan ulkonäköä.

Liuksiala oli alun perin kylän nimi. Vuonna 1556 muodostettiin Ylä-Satakuntaan Liuksialan kartanon lääni, johon kuuluivat Kyrön, Pirkkalan ja Kangasalan pitäjät. Vuonna 1560 yhdistettiin koko Ylä-Satakunta yhdeksi voutikunnaksi, jonka vouti asui Liuksialan silloisessa kartanossa. Samalla Kustaa Vaasa teki siitä kuninkaankartanon liittämällä siihen Liuksialan kylän talot, sekä taloja Leivinkylästä ja Pirkkalasta. 

Vuonna 1577 Juhana III - Kustaa Vaasan poika - lahjoitti Liuksialan kartanon veljensä Erik XIV:n leskelle Kaarina Maununtyttärelle, joka oli silloin 26-vuotias. Hänen mukanaan tuli tytär Sigrid Vaasa. 

Liuksialan kartanon peltoa heinäkuussa 2025

Liuksialan kartano oli mahtava kartano laajoine maineen ja hyvine kalavesineen kuningatar Kaarinan aikana. Pellot olivat kahdessa osassa kartanon pohjois- ja eteläpuolella. Niittyjä oli Isoniitty, Läykkäy, Salmenniitty, Uusiniitty, sekä Holminiitty, jossa pidettiin kuninkaan lukuisia hevosia laitumella. Vuonna 1569 Liuksialassa viljeltiin ruista, ohraa, herneitä, papuja, heinää, humalaa ja vehnää. Kauraa saatiin veroina kartanon maiden talonpojilta. Kartanon kalastajat pyysivät lohia ja siikoja Tammerkoskesta ja Muroleen koskesta, sekä lahnoja, särkiä ja ahvenia Roineesta. Kartanolla oli kaksi vesimyllyä, Muroleenkoskessa ja Sarsankoskessa.

Liuksialan kartanon vanha kiviaita ja oikealla näkyy nykyisen kartanon pihatie 2025.

Vuoden 1570 omaisuusluettelon mukaan eläimiä kartanossa oli: 38 vetohärkää, 4 sonnia, 54 lehmää, 56 hiehoa, 73 mullikkaa, 48 pässiä, 104 lammasta, 73 sikaa, 12 hanhea, 28 hevosta. Näiden lisäksi elätettiin suurta joukkoa kuninkaan hevosia.

Kuningas Kustaa Vaasa otti käyttöön tarkan kirjanpidon kaikesta omaisuudesta, josta ei saanut jättää pois edes rikkinäisiä tavaroita. Sitä noudatettiin myös Liuksialan kartanossa ja edellämainittuna vuonna kirjattiin mm: viljaa, ruoka- ja juomatarpeita, lihaa ja läskiä, suolattua ja kuivattua kalaa, vuotia ja nahkoja, talouskaluja, myllykaluja, puuastioita, pajakaluja, kalastustarpeita, makuupatjoja, päätyynyjä, penkkityynyjä, päänalusia, ryijyjä, venäläisiä peitteitä, vaippoja, lakanoita, kattokangasta, sängynuutimia, kankaanpalasia, pöytäliinoja, käsiliinoja, patjoja ja kattiloita. 

Maanviljelyskalustoon kuului 21 sahraa, 1 äes, 8 lapiota, 12 viikatetta, 10 sirppiä.

Nuoresta iästään huolimatta Kaarina Maununtytär hallinnoi kartanoa menestyksellä ja hän sai Juhanalta lisää verotaloja kartanoon liitettäväksi, suurien kartanon menojen takia.

Kartanon henkilökuntaa vuonna 1571 ja heidän palkkansa: 

Markan arvo oli silloin erilainen kuin ennen euroja.

- Vouti Lasse Eerikinpoika, kirjuri Kaarlo Niilonpoika, kummankin palkka 100 mk ja vaateraha 60 mk. 

- Alakirjuri Olavi Henrikinpoika tienasi 28 mk ja alavouti Lasse 24 mk, kummallekin vaaterahaa 12 mk. 

- Hovimiehiä oli 12, jokaisen palkka oli 16 mk ja vaateraha 12 mk. 

- Kokki Lasse, tynnyrintekijä Olavi, sekä ammattimies Pärttyli tienasi 16 mk ja vaaterahaksi 12 mk. 

- Olavi oluenpanijan palkka oli 4 mk. (olut oli silloin ruoka- ja janojuomaa). 

- Kalastajien Heikin ja Eerikin palkka oli 3 mk.

Palkkoihin ja vaaterahoihin meni vuosittain 873 mk, se oli siihen aikaan suuri summa. 

Näiden lisäksi oli suuri joukko renkiä, piikoja, paimenia, leipureita ja yksi mylläri.

He saivat palkaksi ruoan, jalkineita, vaatteita, lampaannahkoja, ym.

Kartanolla oli myös omat kirjeenkantajat, turkkurit, suutarit, sepät, nahanparkitsijat ja muut käsityöläiset. 

Heidän palkkansa oli 1070 mk 6 äyriä ja 18 penninkiä vuonna 1571. 

Kartanolla oli lisäksi hevostenopettajia, jalka- ja ratsuväen sotilaita, sotavankeja (esim. 16 lyybekkiläistä elätettiin 26 viikon ajan vuonna 1571).

Liuksialan kuninkaankartanossa ruokailtiin kahdessa pöydässä. Ylemmässä ja alemmassa, joita ruotsiksi nimitettiin sanoilla 'svennebordet' ja 'spisebordet'. Ylemmässä pöydässä söivät virkamiehet, käsityöläiset, hovimiehet, ratsumiehet, pyssymiehet, hevostenopettajat, vangit, tallirengit ja satunnaiset vieraat, yhteensä noin 70 henkeä. Voimme kuvitella, kuinka iso pöytä ja huone oli kyseessä! 

Alemmassa pöydässä söivät palkkarengit, paimenet ja piiat, noin 30 henkeä.

Oma kuva kirjastani 2020.
Nykyinen Liuksialan kartano.

Nykyinen Liuksialan kartanon päärakennus on tietääkseni kolmas laskettuna Kaarina Maununtyttären aikaisesta päärakennuksesta, jotka ovat kaikki olleet hirsitaloja. Kaarinan ajalta on säilynyt sentään kivikellari 1500-luvulta. Vuonna 1887 Liuksialan pellosta löytyi kaksi tinalautasta, joissa on Kaarinan nimikirjaimet KMD ja kultainen hajusterasia, jossa on lokerot: ruusu, kaneli, neilikka, rosmariini ja sitruuna, joista tehtiin balsamia sekoitettuna vahaan. Rasiassa on myös lokerot lääkkeille; kauneuspilkuille, sydämen tykytykseen ja potenssiin. Rasia on etanan kotilon muotoinen ja siinä on violetteja korukiviä. Oletetaan hajusterasian kuuluneen Kaarina Maununtyttärelle, vaikka siitä ei ole varmaa todistetta. Rasia on ripustettu aikanaan ketjulla sormeen ja kun se on kävellessä heilunut siinä, se on levittänyt hyvää tuoksua. 

Meurmanin suvun jäsen myi tuoksurasian museoon 100 markalla.

Kuva omasta kirjastani. Liuksialan kartano 1800-luvulla. Kuva on väritetty.

Valokuvan 1800-luvun kartanosta on ottanut Suomen ensimmäinen valokuvaamo Atelier Apollo, jonka perusti Karl Emil Ståhlberg. Valokuvaamo toimi ensin Helsingissä, sitten Tampereella. Väritin itse mustavalkoisen kuvan Photoshopilla. En muista mistä kuvan löysin, mutta se on niin vanha, että sitä ei varmaan koske enää tekijänoikeudet ja sen voi julkistaa. 

En tiedä, onko kartano ollut keltainen, mutta vaalean värinen kuitenkin. Oletin keltaiseksi, koska se on vanhoille kartanoille tyypillinen väri. Kartanossa on ollut 1800-luvulla kaksi kerrosta ja kaunis lasikuisti ja sen yläpuolella parveke. Kaarinan aikaisesta kartanosta ei taida olla olemassa edes piirroskuvaa (?).

Kuvassa näkyvä kartano rakennettiin 1804 ja sen runko on nykyisessä kartanorakennuksessa. Uusi, eli nykyinen kartanorakennus, rakennettiin vuonna 1902, sen suunnitteli Berndt Blom. Roineen vedenpinta on laskenut satojen vuosien kuluessa noin 200 metriä kauemmas kartanon takapihan kivirappusilta. 

Kaarina Maununtyttären aikaisesta kartanosta tiedetään, että siinä oli 47 lasi-ikkunaa 28 huoneessa. Lasiset ikkunat olivat siihen aikaan hyvin kalliit. Päättelen huoneluvusta, että Kaarinan aikaisessa Liuksialan kartanossa on ollut ainakin kaksi kerrosta.

KAARINAN MATKA LIUKSIALAAN

Kaarina Maununtytär oli ollut lapsineen Turun linnassa vankeudessa miehensä, kuningas Erik XIV:n vuoksi, koska Juhana III otti vallan sairaalta veljeltään. Kun Erik kuoli vankeudessa - sen jälkeen kun hänet oli erotettu perheestään - Kaarina ja jäljelle jäänyt lapsi, Sigrid, päästettiin vapauteen ja Juhana myönsi heille Liuksialan kartanon Kangasalta, Suomesta. Kaarinan ei tarvinnut kuitenkaan saapua uuteen kotiinsa yksin. Kesäkuussa 1577 Kaarina saapui matkaseurueen kanssa Porin kautta Kangasalle. Kuvittelisin hänen vapaudentunnettaan ja jännitystä uudesta elämänvaiheestaan ison kartanon emäntänä tuon kesäisen matkan aikana. Nuoren leskikuningattaren seurueena oli 26 henkilöä, miehiä ja naisia, mm. 1 opettaja, 3 pappia, 4 messuteiniä, köyhien holhooja, sekä muita ja kyytiväki. Joukon johtajana toimi lainlukija Jaakko Teitti, Erikin entinen kirjuri ja lautakunnan jäsen. Siinä vaiheessa suuri kartano oli huonossa kunnossa, mutta Juhana III antoi käskyn korjata sen. Juhana oli antanut Kaarinan mukaan arvokkaan hopeakannun ja lähetti myöhemmin lisää hopeaa ja tuoppeja, jotka korostivat Kaarinan kuningattaren arvoa. 

Juhana III sijoitti Kaarinan tarkoituksella entisen frillansa, Kaarina Hannuntyttären, naapuriin, joka hallinnoi Kangasalan Wääksyn kartanoa. Hannuntyttären uuden aviomiehen, voudin Lauri Henrikinpojan, tuli olla avuksi Kaarinalle tämän hallinnoidessa kartanoa. Tietojen mukaan Juhana järjesti tämän avioliiton Kaarina Hannuntyttärelle, ettei hän jäänyt yksin, kun Juhana avioitui puolalaisen prinsessan, Katarina Jagellonican, kanssa. Frillat olivat kuninkaan hovissa aatelismiesten avovaimoja, ei suinkaan vain jalkavaimoja, kuten nykyisin kirjoitetaan. Heillä oli omat palvelijat ja lastenhoitajat ja arvostettu asema hovissa.

Perimätietojen mukaan Kaarinat kilpailivat jossain vaiheessa viljelysmaista tai kalavesistä keskenään. Kansantarinoiden mukaan kartanoiden tontutkin osallistuivat Kaarinoiden keskinäiseen kilpailuun, Wääksyn tontut jauhoilla ja Liuksialan tontut haloilla itseään puolustaen. Kartanoiden elämän seuraaminen oli tavalliselle kansalle ihmeellistä ja erilaista heidän omaan elämäänsä verraten ja sen vuoksi mielikuvituksellisia kansantarinoita syntyi.

Nuijasodan aikana monia kartanoita poltettiin, mutta nuijamiehet säästivät Liuksialan. Siitä on jäänyt kansantarina, jonka todenperäisyyttä ei voida todistaa;

Kun Liuksialan kartanon palvelusväki kuuli nuijamiesten joukkojen lähestyvän kartanoa, he hätääntyivät suuresti, juoksivat ja kiljuivat kartanon saleissa paniikin vallassa. 'Armollinen rouva', silloin 46-vuotias Kaarina Maununtytär, pysyi itse rauhallisena ja piti väelle yhteisen rukoushetken. 

Sen jälkeen hän kietaisi viitan harteilleen ja meni yksin ulos nuijamiehiä vastaan, muun väen katsellessa ikkunoista kauhun vallassa. 

Kaarina rouva kohtasi portilla sankan joukon vihaisia nuijamiehiä. Kartanon ikkunoista palvelusväki näki, että nuijamiehet Jaakko Ilkan johdolla kumarsivat kunnioittavasti leskikuningattarelle ja jatkoivat matkaansa.

Ajattelen, että Liuksiala säästettiin nuijasodassa siksi, koska kuningatar Kaarina Maununtytär oli syntyperältään tavallista kansaa ja sen vuoksi hän ymmärsi talonpoikien asemaa paremmin kuin aateliset.

Kaarinan jälkeen Liuksialan kartanoa hallinnoi hänen tyttärensä, leskeksi jäänyt Sigrid, jolla oli myös muita kartanoita hallittavana. 

Lähde: 

Hilma Aakkula: 'Liuksialan kartanon vaiheet' ja muita lähteitä